Alueidenkäytön suunnittelulla voidaan vaikuttaa luontokatoon erityisesti paikallisella tasolla. Luonnon monimuotoisuuden vahvistamiseksi tarvitaan kuitenkin koko yhteiskuntaa koskevia päätöksiä, huomauttavat tutkijat Suomalaisen Tiedeakatemian julkaisemassa tietokoosteessa.
Nykyinen ympäristönkäytön oikeudellinen ohjausjärjestelmä ei kykene riittävästi turvaamaan viherverkostoja, ekologista kytkeytyvyyttä ja luonnon monimuotoisuutta. Ohjausjärjestelmässä tarvitaan suunnanmuutos, mikäli luontokatoa halutaan ehkäistä. Erityisesti suojelutavoitteiden ulkopuolelle jäävä luonto tulee ottaa huomioon nykyistä paremmin.
Tämä selviää Suomalaisen Tiedeakatemian tuoreesta tietokoosteesta, joka tuotettiin ympäristöministeriön pyynnöstä. Monialainen kooste perustuu neljän tutkijan kirjoittamaan analyysiin siitä, millainen on ekologisen kytkeytyvyyden suhde alueidenkäytön suunnitteluun ja ohjauskeinoihin. Tietokooste vastaa ympäristöministeriön tarpeeseen vahvistaa aiheeseen liittyvää tietopohjaa.
Ekologisella kytkeytyvyydellä tarkoitetaan erilaisten luonnonympäristöjen välistä yhteyttä ja lajien mahdollisuuksia liikkua niille sopivien elinympäristöjen välillä. Tämä on lajien elinvoimaisuuden näkökulmasta välttämätöntä. Kytkeytyvyyden puute johtuu ihmisen maankäytöstä ja elinympäristöjen pirstoutuneisuudesta.
Ekologista kytkeytyvyyttä on tärkeää ylläpitää välttämällä negatiivisia lisävaikutuksia siellä, missä luonnon ekologinen tila on vielä hyvä tai erinomainen, muistuttaa Helsingin yliopiston tutkimusjohtaja Atte Moilanen.
”Ensisijaista on välttää ja minimoida uusia haittoja. Jo heikentyneitä alueita tulisi pyrkiä ennallistamaan kytkeytyvyyden vahvistamiseksi. Ekosysteemiprosessien toimivuuden näkökulmasta olennaista on myös pyrkiä säilyttämään ei-suojeltujen lajien ja luontotyyppien hyvä ekologinen tila”, Moilanen sanoo.
Alueidenkäytön suunnittelun tasolla ongelmallista on, että ekologista kytkeytyvyyttä ja viherrakennetta ei tällä hetkellä tunnisteta kaavojen sisältövaatimuksissa. Tämän vuoksi ekologisen kytkeytyvyyden edistäminen jää usein kaavoituksessa toissijaiseksi.
Lisäksi nykyisestä lainsäädännöstä puuttuu ymmärrys kokonaisvaltaisesta viherrakenteesta, joka ylläpitää ekologista kytkeytyvyyttä ja samalla lieventää tulvia ja helleaaltoja, tukee hiilinieluja ja lisää hyvinvointia. Maisema-arkkitehtuurin professorin ja CO-CARBON hankkeen varajohtajan Ranja Hautamäen mukaan EU:n biodiversiteettistrategian suosittelemat vehreytyssuunnitelmat on syytä vakiinnuttaa viherrakenteen ja luonnon monimuotoisuutta tukevan työn ohjausvälineiksi.
”Luonnon monimuotoisuuteen ja ekologiseen kytkeytyvyyteen voidaan alueidenkäytön suunnittelulla vaikuttaa erityisesti paikallisella tasolla. Kaupungit ja niiden alueidenkäytön ratkaisut ovat avainasemassa, kun ratkotaan kaupungistumiseen kytkeytyviä ympäristökriisejä”, Hautamäki sanoo.
Tutkijat painottavat, että luontokatoa ei ratkaista Suomenkaan osalta pelkästään alueidenkäytön suunnittelulla. Luontokadon ehkäisemiseksi tarvitaan koko yhteiskuntaa koskevia päätöksiä ja resurssointia.
Tutustu tietokoosteeseen:
Ekologinen kytkeytyvyys ja luonnon monimuotoisuus alueidenkäytön suunnittelussa
Lisätietoja:
Professori Ranja Hautamäki
Aalto-yliopisto
ranja.hautamaki@aalto.fi
puh. 050 523 2207
Tutkimusjohtaja Atte Moilanen
Helsingin yliopisto
atte.moilanen@helsinki.fi
Tiedevälittämisestä lisätietoa antaa Suomalaisesta Tiedeakatemiasta:
asiantuntija Linda Lammensalo
linda.lammensalo@acadsci.fi
puh. 050 308 7726
Tietokooste on syntynyt osana Suomalaisen Tiedeakatemian fasilitoimaa tiedeyhteistyötä ympäristöministeriön ja alan keskeisten tutkijoiden välillä. Tietotarpeesta keskusteltiin Tiedeakatemian järjestämässä tiedesparrauksessa, joka mahdollisti tietotarpeen tarkemman rajauksen. Tietokoosteeseen kirjoittivat tutkijat Ranja Hautamäki (maisema-arkkitehtuuri, Aalto-yliopisto), Aleksi Heinilä (oikeustiede, Turun yliopisto), Atte Moilanen (Luonnontieteellinen keskusmuseo sekä geotieteiden laitos, Helsingin yliopisto) ja Juho Rajaniemi (yhdyskuntasuunnittelu & arkkitehtuuri, Tampereen yliopisto). Suomalaisen Tiedeakatemian työ on toteutettu osana Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoittamaa Tieteelliset ilmiökartat -hanketta.
KUVA: Kruunuvuorenranta on yksi Helsingin kohteista, jonka kohdalla on käyty kiivasta keskustelua alueidenkäytöstä, kuvaajana Merja Wesander.