CO-CARBON-hankkeen, Ympäristötiedon foorumin ja Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seuran (YHYS) järjestämän YHYS-politiikkadialogin paneelissa keskusteltiin kaupunkimaaperästä ja sen merkityksestä. Paneeliin osallistuivat Laura Höijer (YM), Outi Tahvonen (HAMK), Anu Riikonen (Sitowise Oy ja Viherympäristöliiton kasvualustatyöryhmän puheenjohtaja) sekä Sari Knuuti (Helsingin kaupunki). Paneelin juonsi Aalto yliopiston ja Tampereen yliopiston tutkija ja arkkitehti Elina Alatalo.
Kaupunkimaaperä vahvemmin osaksi ympäristötavoitteita
Ennen paneelikeskustelun alkua yleisöllä oli mahdollisuus vastata mentimeterin kautta kysymykseen: Mitä tarvitaan, että kaupunkimaaperä saataisiin vahvemmin osaksi ympäristötavoitteita (ilmasto, terveys, monimuotoisuus)? Kyselyn tulosten mukaan yleisö oli sitä mieltä, että ainakin ohjeita tarvitaan lisää sekä enemmän yhteistyötä eri hallinnon alojen välillä. Myös hyviä esimerkkejä maaperälähtöisestä suunnittelusta sekä sääntelyä kaivataan. Lisäksi tarvitaan myös kunnianhimoisempia strategioita.
Paneelikeskustelu alkoi saman teeman pohdinnalla. Laura Höijer oli eri hallinnonalojen välisen yhteistyön lisäämisen kannalla, mutta korosti että myös eri hallinnon tasojen välistä yhteistyötä tarvitaan. Outi Tahvonen peräänkuulutti systeemilähestymistapaa, eli että pitkälle yhteen näkökulmaan erikoistuneen maaperästrategian tekemisen sijaan ymmärrettäisiin, että yksi ja sama paikka voi olla yhtäaikaa lasten leikkipaikka ja osallistua hiilensidontaan ja hulevesien hallintaan. Anu Riikonen tarttui tähän ja totesi, että etenkin hulevesien hallinnan ja maaperän rajapinnalla voitaisiin siilo-ajattelua lähteä kumoamaan ja löytää synergioita. Hän korosti myös luontosuhteen muutoksen tärkeyttä. Esimerkiksi ajatuksesta, jonka mukaan hyvään puutarhurointiin kuuluu lehtien haravointi, pitäisi päästä eroon. Sari Knuuti totesi, että koska systeemi on niin monimutkainen, niin mikään asia ei korjaannu yhtä asiaa korjaamalla, vaan kaikilla rintamilla pitää tehdä parannustöitä ja vähitellen käännytään kohti parempaa. Knuuti mainitsi myös, että suurimmat maamassavolyymit kaupungeilla on katuhankkeissa, mutta väylävirastolla on niukat resurssit ja vähän henkilökuntaa, joten resurssien suuntaaminen sinne voisi tuoda ison vaikutuksen.
Asennemuutosta tarvitaan
Seuraavaksi paneelissa keskusteltiin viheralueisiin ja maaperään liittyvistä asenteista. Höijer pohti millaista olisi oikeanlainen hoitamattomuus, jotta maaperä säilyisi elävänä, mutta esim. tuholaisia ei alkaisi esiintyä. Tahvonen toi esiin sen, että julkisilla alueilla kysymys on vielä astetta monimutkaisempi, koska mukaan tulee kompostointiin ym. liittyviä säädöksiä. Hajautettu hallinto olisi tämän suhteen hyödyllinen, jolloin esim. lehtimassat voitaisiin nähdä paikallisena hyödynnettävissä olevana resurssina. Tahvonen korosti myös, että ”kestorakentajat” eli rakennusalan ammattilaiset ovat niitä, joiden asenteisiin ja tietoon tulisi pyrkiä vaikuttamaan. Panelistit nostivat myös esiin kaupunkirakenteen tiiviyden ongelman etenkin pääkaupunkiseudulla. Esimerkiksi maamassojen säilöntä tontilla rakennusvaiheen aikana, jotta ne voitaisiin uudelleen hyödyntää, ei käytännössä ole mahdollista, koska tilaa ei ole ja tulee halvemmaksi viedä maa pois.
Onnistumisia ja oivalluksia
Lopuksi panelistit toivat esiin hyviä ratkaisuja ja toimivia esimerkkejä. Knuuti mainitsi Pukinmäen rantapuiston, jossa on uskallettu tehdä laajasti niittyjä ja nurmea olemassa olevaan maahan kylvämällä ja vain polkujen reunoja on tasattu kierrätyskasvualustalla. Toisena esimerkkinä hän mainitsi kurtturuusun hävittämisen, jota on aiemmin tehty maata poistamalla, mutta nyt Helsingin kaupunki on linjannut, että kitketään vain maanpäällinen kasvusto pois, jonka jälkeen aluetta hoidetaan nurmikkona, jolloin ruohonleikkuri hoitaa kitkemisen. Riikosen mukaan viheralalla on menetetty paljon osaamista ja lainsäädäntö on ollut aiemmin hankala, mutta nyt tilanne on parempi ja on helpompaa olla käyttämättä kaupallisia kasvualustoja. Hän ei kuitenkaan usko, että näkemykset kauniista puistosta muuttuvat kovin nopeasti, joten kompromisseja on tehtävä.
Tahvoselle henkilökohtaisesti silmiä avaava kokemus oli, kun hän ymmärsi, mitä multa oikeastaan on. Perinteisesti on ymmärretty ja koulutuksessa toistetaan, että maaperällä on rakenne (rakeisuus) eli fyysiset ominaisuudet ja siinä on ravinteita, jotka määräävät kasvuolosuhteet. Mullistava oivallus Tahvoselle oli kuitenkin, että näiden lisäksi maaperässä on myös elämää. Kasvualusta ei siis ole vain tekninen tuote, vaikka se käsitteenä onkin tekninen. Elämä on jotain mikä rakentuu kasvualustaan siinä paikassa, jossa se sijaitsee ja hoitokäytäntöjen tulisi tukea sitä.
Höijer huomautti, että maatalouspuolella hiiliviljely jo lyönyt läpi, koska se nostaa satoisuutta ym., mutta avoimeksi jää miten samanlaista osaamista ja intoa saataisiin kaupunkeihin. Knuuti mainitsi kuitenkin, että kaupallisetkin tuottajat alkavat vähitellen herätä siihen, että ihmiset haluavat tilata kierrätyskasvualustoja. Tahvonen mainitsi lopuksi, että ylhäältä tulevan sääntelyn muuttaminen on tärkeää, mutta ei ole aikaa odottaa, joten samaan aikaan alemmilla tasoilla on alettava tehdä enemmän kuin minimi vaatii.
Olisiko nyt vihdoin siis ”ruskean infrastruktuurin” eli maaperän aika astua vahvemmin esiin kaupunkisuunnittelussa?
Lue lisää YHYS-politiikkadialogista täältä.
Aloituskuva: (Vasemmalta:) Paneelin juontaja Elina Alatalo (Allto yliopisto), Laura Höijer (YM), Outi Tahvonen (HAMK), Anu Riikonen (Sitowise Oy ja Viherympäristöliitto) ja Sari Knuuti (Helsingin kaupunki). Kuva: Ranja Hautamäki